Tänä vuonna ongelma on ajassa ja rahassa. Opiskelija ei olekaan sitä villiä ja vapaata menoa, mitä lukiolaisille jaksetaan hehkuttaa. (Ai ihan tosi.)

Silti jaksan haaveilla elokuun alun vaelluksesta Paistuntureilla, mahdollisesti Saariselällä jos ensisijainen toive ei anna myöten. Halukkaita lähtemään mukaan olisi myös pari tarjolla, mikäli ajankohta, työtilanne ja usko itseen sen suovat. Itse olen ehtinyt torjua jo yhden työtarjouksen vaellushaaveiden tähden, joten lienee sanomattakin selvää, että tahdon todella pohjoiseen. Ei niin, että kaipaisin jotain mieltä pökerryttävää kokemusta tai omia rajoja koettelevaa suoritusta, ei, tahdon vain hetkeksi siihen rauhaan ja vapauteen, mitä pääkaupunkiseutu ei niinkään tule tarjonneeksi.

Kuten ilmeistä, viime kesänä ei reissu Paistuntureille onnistunutkaan. Tänä vuonna olisi uusi mahdollisuus, mutta viime kesään nähden vastakkaiset ongelmat. Nyt syksyllä on tosin vaikea mennä sanomaan, mitä tuleva talvi ja kevät tuovat tullessaan.

Opiskelijalle kesä on aikaa rahan keruuseen (ja sen kulutukseen). Lomaa kyllä on, mutta löytyykö työnantajaa, joka olisi valmis lupaamaan kahden viikon loman heinäkuuksi, pahimpaan loma-aikaan? Vuodesta riippuen kesäkuu ja elokuu ovat Lapissa heinäkuuta viileämpiä. Kylmä tuuli paljakalla on aina kylmää.

Sen sijaan seuraa reissulle saattaisi löytyäkin. Pari ihmistä on alustavasti ilmaissut kiinnostuksensa, tosin mitään ei ole menty lupailemaan. Kuitenkin jo yksi halukas riittäisi siihen, että reissu toteutuisi -- yksin ei tässä elämänvaiheessa vielä tule lähdettyä.

Tunnelmiin pääsee kuitenkin keskitalvellakin vaikka sitten viime kesän reissun kuvia katsellessa. Treriksröset 08. Matkakertomus on tehty käsin, muttei koneella. Kuvat löytyvät, mutta eivät omilta levyiltä. Aikeena olisi tuon matkakertomuksen nettiin saamisen lisäksi myös siirtää tällä hetkellä ilmaispalvelimella sijaitsevat vaellussivut oman domainin alle. Ikuisuusprojekteja.

Haltia juhannuksen tienoilta viime vuonna. Luvassa rakkoja, lunta ja soijarouhetta. KLIK.

Eikä enempää kuin kymmenetä kuukautta vaelluksen jälkeen.

Ah, olisi ihanaa päästä ensi kesänä Paistuntureiden erämaahan vaeltamaan. Heinä- tai elokuussa. Vierailu Kevolle, ehkä.

Selvisimme takaisin hengissä, ja vieläpä Haltin huiputtaneina. On se kiva olla kaupungissa taas.

Reissuun kuului lyhyenä versiona paljon kylmiä joenylityksiä, autiotupaöitä, hyvin myöhäistä unirytmiä ja liikaa (?) soijarouhetta. Kuusijalkaisia ystäviä oli vähän. Lämpötila vaihteli viiden ja yli kahdenkymmenen välillä. Kelit olivat hyvät ajankohtaan nähden, vaikka lunta ja sulamisvesiä olikin melkein liiaksi asti.

Tykkäsin. Seuraavan kerran tosin mietin ajankohtaa tarkemmin - tai otan mukaan kunnon kumisaappaat.

Kohta aloitetaan koko porukan kanssa suuri pakkaussessio. Noin kolmen tunnin päästä lähtö keskustaan ja junaan.

Hienoa säätä on luvattu. Huomiseksi kuuttatoista astetta, sunnuntaiksi jo kahtayhtä. Kilpisjärvelle, that is. Meillä sitten varmaan paria astetta viileämpää. Tulee aikas optimit vaelluskelit, vaikka pari päivää sitten näytti aika huonolta. Noh, hyvä meille. Sadettakin vain yhtenä yönä.

Se on sitten menoa nyt. Toivokaamme, ettei lumi satu esteeksi.

Vaeltajat saaneet kääntyä vielä kesäkuun puolivälissä Saarijärveltä takaisinpäin. Ja jäät lähtevät Kilpisjärvestä juhannuksena, tunturissa silloin vielä lumi maassa ja jäät järvissä. Että näin sitten.

Jep, siellä olisi tarkoitus olla juhannuksena. Ei mieliala ehkä se loistavin tällä hetkellä. Toivon, että eteenpäin päästään. Muuten tulee ikävä heinäkuuta.

Optimismia, optimismia: Ilmat lämpenevät ja lumet sulavat (ja tulee vaikeita jokien ylityksiä, ehkä mahdottomia...). Ehkä me päästään tunturiin asti. Ehkä...

Voi kyllä, olemme unelma-asiakkaita. Samalla kertaa neljälle hengelle sekä LomaPassit että makuupaikat junasta kahteen suuntaan. Ja yksi opiskelijakortti. Onneksi meitä palveli hauskan kuivalla huumorilla varustettu ihminen, jota koko ostotapahtuma tuntui lähinnä huvittavan.

Luonnollisesti unohdin ottaa aikataulupaperin mukaan enkä muistanut paluujunaamme ulkoa. Otimme myöhemmän varmuuden vuoksi, ja maksoimme uusien makuuvaunujen paikoista tuplahinnan vanhaan verrattuna. Huomasinpa tämänkin vasta kotona... Olisimme ehtineet aivan hyvin myös aikaisempaan junaan, kuten myöhemmin Matkahuollon pisteessä kävi ilmi. Noh, päädyimme ostamaan liput myös myöhempään bussiin. Saapa ainakin nukkua pitkään Kilpisjärvellä.

Vaan liput on nyt ostettu. Loistoa. Seuraava suurempi ostoprojekti tapahtuu ruokien kohdalla reilun parin viikon päästä. Hmm-m...

Jep, jep, kyllä tämä tyttö Fjälleillä lähtee matkaan tänä vuonna. Ja aika monena seuraavana. Ohuet ja kulutusta kestämättömät vaatteet saivat jäädä kauppaan. Fjällräven Greenland kunnon kankaineen ainakin kestää, ja saumat ovat sen verran fiksusti ettei rinkan lantiovyö hierrä. Vyön tosin tarvitsee, mutta kaapista löytynyt vanha pehmeä nahkavyö ajaa asian loistavasti. Pitää vielä toivoa, että ostos toimii yhtä hyvin reissussa kuin sitä kuvittelee.

Lueskelin taas relaa.comin foorumeita. Ihmiset tykkäävät hirveän erikokoisista rinkoista. Ja näköjään eri malleistakin. Toinen etsii viittäkymmentä, toinen yhdeksääkymmentä litraa. Aika moni tosin lähtee rosnalla reissuun. En ihmettele, sinänsä, mutta on niissäkin ongelmansa... Kuten esimerkiksi Haglöfsin Secissä, joka kyseiseltä foorumilta sai huonot arvostelut ja joka minulla on ollut nyt kahdella vaelluksella. Totta ehdottomasti on, ettei ulkokiinnitysmahdollisuuksia ole liiemmälti, varsinkin teltan kanssa voi tulla ongelmia. Pakkaussysteemeistäni johtuen välipohjan heppoisuus ei minua taas häiritse. Paremmalla ajalla sitä voisi kirjoitella rinkoista enemmänkin. Vaan sama sääntö pätee niin niihin kuin kenkiinkin, karkeasti: ottaa sen mikä tuntuu parhaalta.

...ja nostalgiaa. Kirjoitin eilen Hetta-Pallas -vaelluksen matkakertomuksen puhtaaksi ja lisäsin kuvineen nettiin. Silloin satoi melkein joka päivä, joskus enemmän, joskus vähemmän. Silti oli hauskaa. Hyttyshattujen kanssa näkkärin syöntiä, saunomista ja outoja insidevitsejä. Lounastusta iltakymmeneltä ja tuuleen nojailua Lumikerolla...

Se oli ensimmäinen vaellukseni kaveriporukalla. Lähdin matkaan luottavaisena ja uskoin, että selviäisimme hyvin. Niin kävikin, ongelmia ei tullut. Huomasin peräti nauttivani matkasta enemmän, kun olin aikaisempaa enemmän vastuussa itse itsestäni. Kukaan ei tullut sanomaan mitä pitää tehdä, vaan itse sain pitää huolen, että tein mitä minun täytyi. Ja saatoin olla iloinen huomatessani, että tosiaan kykenin liikkumaan tunturissa omin neuvoin. En toki yksin, kuitenkaan.

En vielä.